Risto Kolanen 29.6.2018: Simo Laaksovirran (1947-2018) muistolle

Ajankohtaista 13:32

Olemme kokoontuneet muistamaan läheistä ihmistä, jota nuoruuden opiskelukaveri kuvaa muinaisen kreikkalaisen olemuksen kantajaksi ja joka kärsi vanhempina vuosinaan paljon terveytensä kanssa, hengenahdistuksesta, jota valittu siviilityö arkisto- ja historiantutkimustyössä ei juuri tukenut.

Helsingin Sosialidemokraattien piirikokouksista muistamme hänet ahkerana ja tietävänä, aina hyvin perinpohjaisena, puheiden pitäjänä vuosikymmenten ajalta.

Simo Heikki Laaksovirta syntyi 8.6.1947 Helsingissä eli hän olisi täyttänyt 71 vuotta. Hän kuoli 26.4.2018 samassa kaupungissa. Ainoa lapsi on Pekko-Aleksi Ikonen (1982) nuoruuden suhteesta. Sisar ja muut lähisukulaiset, ystävät ja yhdistystoverit olivat siunaus- ja muistotilaisuuksissa Krematorion Isossa Kappelissa ja ravintola Perhossa 16.6.2018, jossa pidin pyydetyn muistopuheen. CV-tietoja löytyi niukalti, joten keräsin ainekset kyselyillä ja arkistopyynnöillä työnantajilta ja työtovereilta, nuoruudenystäviltä.

Simo tuli ylioppilaaksi Pohjois-Haagan yhteiskoulusta 1968 eli tämä seutu oli hänen kotiseutunsa, jonka yhdistystoimintaan ja tulevaisuuteen hän vaikutti paljon, elämänsä loppuun asti. Armeijan rannikkotykistön tupakaveri, muuan Sauli Niinistö, oli kuulemma letkauttanut nuorelle miehelle, että ”olet epäkäytännöllisin ihminen, jonka tunnen”, moni läheinen muisteli anekdoottia Perhossa.

Tuhkauurna sijoitetaan Maunulan uurnalehtoon, numero 17, jossa edesmennyttä ihmistä voi muistaa.

 

Boheemi, kosmopoliittinen renessanssi-ihminen

Työväen arkiston aikalaisjohtaja, historianopiskelukaveri Esa Lahtinen tutustui Simoon paremmin historiaopiskelijoiden ainejärjestön Kronoksen joulujuhlissa 1969, jossa he olivat ensimmäisen vuoden opiskelijoita. Lahtinen jatkaa:

– Bileet oli Bottalla ja istuimme samassa pöydässä. Simo poltti piippua ja piipussa Caravelle -merkkistä tupakkaa. Bileissä esiintyi uusi tuntematon laulaja nimeltään Lea Laven. Puhuttiin vähän politiikkaakin ja Simo kiemurteli liberaalien ja demarien välissä tuolloin. Simo oli tuolloin aika laiha poika, jolla oli olemus kuin muinaisilla kreikkalaisilla. Se takasi hyvät mahdollisuudet naismaailmassa.

Heitä hieman nuorempi historianopiskelija Päivi Sillanpää, myöhempi museojohtokuntakaveri, sanoo muistavansa Simon nuorena kiharatukkaisena historian laitoksen kirjastossa, joka oli ensimmäisiä uutena opiskelijana kohtaamia ihmisiä siellä.

– Simo oli tavattoman monipuolisesti sivistynyt, renessanssi-ihminen ja hänestä löytyi myös taitava kokouksen vetäjä. Havaitsin sen myöhemmin kaupunginmuseon johtokunnassa: hän perehtyi ja paneutui perusteellisesti asioihin. Simo oli myös huomaavainen ja ystävällinen. Olin kerran pienen leikkauksen vuoksi sairaslomalla kotona ja Simo tuli luokseni päiväksi mukavaksi seuranpitäjäksi Vartsikkaan. Jutut jäivät kesken.

Nuori Simo oli kosmopoliitti, joka veti kesät matkatoimiston bussimatkoja Eurooppaan. Kavereista Päivö Puhakainen muistaa saaneensa soiton aamupäivällä keskellä kesää, kun ”Simppa” kaipasi jäähdyttelykaveria saadakseen pitkän turneen kierrokset laskemaan. Pitkätukkaisena boheemina ja innokkaana keskustelijana Simo jaksoi istua iltaa aamuunkin asti, kunnes terveys teki nollatoleranssin.

 

Opiskelijatoimintaa kun Vanha paloi

Simo Laaksovirta liittyi 1.7.1972 Pohjois-Haagan Sos.dem. Yhdistykseen, ja oli sille uskollinen koko elämänsä, hoitaen useita tärkeitä tehtäviä, myös sihteerin ja puheenjohtajan. Hän kuului johtokuntaan kuolemaansa asti.

Kun itse aloitin poliittisen historian opiskeluni syksyllä 1973, tutustuin myös Simoon kokouksissa ja keskusteluissa. Muistan baskeria mielellään käyttävän, kihara(pitkä)tukkaisen nuoren miehen, jonka silmissä oli aina iloinen, tai ainakin aina kiinnostunut, ystävällinen ilme. Hän oli Opiskelijoiden sos.dem. yhdistyksessä ensin opintosihteeri ja sitten puheenjohtajana v. 1976. Keväällä 1975 hän oli kolme kuukautta Suomen ylioppilaskuntien liitossa projektityöntekijänä kansainvälisissä asioissa.

Eniten aikaa Simolta veivät monet kulttuuri- ja kustannusluottamustoimet Helsingin yliopiston ylioppilaskunnassa, mikä viivytti valmistumista. Hän oli HYY:n Kulttuurikeskuksen johtokunnan puheenjohtaja vuosina 1978-79, kun taistolaisen opiskelijaliikkeen henkinen johtaja Juhani Ruotsalo oli sen toiminnanjohtaja. Nämä kaksi boheemia kulttuurimiestä taisivat tulla aika hyvin toimeen. Kulttuurikeskus oli Simolle tärkeä ja ominta toimintakenttää ja Ruotsalo samalla taajuudella toimiva kumppani.

Hän oli samoin Vanhan ylioppilastalon käyttöä suunnitteleva toimikunnan puheenjohtaja 1978-80. Se oli tärkeä paikka, kun Vanha paloi syksyllä 1978.

Ikänsä puolesta Simo olisi ehtinyt Vanhan valtaukseen 1968, mutta hänen oma ”Vanhan valtaus” tapahtui siis kymmenen vuota myöhemmin. Hän on myöhemmin 2010-luvulla muistellut Vanhan ylioppilastalon ja Kulttuurikeskuksen uudistumisvuosia Vanhan palon jälkeen. Oy Gaudeamus Ab:n kustannustoimen julkaisutoimikunnassa hän oli 1980-1981 HYY:n edustajana.

 

Vielä kesällä, 18.6.1997 Simo Laaksovirta kirjoittaa HS-mielipiteen: Kiven kuolinmökki olisi entisöitävä, ja allekirjoittaa sen historiantutkijan sijasta ”entisenä HYY-aktiivina”. Kuolinmökki kuului HYY:n toimenkuvaan kiinteistömielessä, vaikka hoitovastuu oli siirtynyt Tuusulalle. Hän ehdottaa:

– Ylioppilaskunnan tunnetun tarmokkuuden tuntien Aleksis Kiven kuolintalo ennättäisi valmiiksi vielä ylioppilaskunnan 130-vuotisjuhliin marraskuussa 1998. Kiven kuolintalo alkuperäisessä asussaan olisi lahja koko kansakunnalle niiltä, jotka kansalta niin paljon ovat saaneet.


Historiantutkija työväensuojelusta – Tanner-kirja 1981 haastoi myyttejä

Simo Laaksovirta valmistui filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta 19799; Suomen ja Skandinavian historian pro gradu -työn aihe oli: ”Työväensuojelulainsäädäntö Suomessa ennen vuotta 1890”. Sitä on käytetty Helsingin yliopiston Oikeuden Yleistieteiden laitoksella pidemmälle ehtineiden opiskelijoiden opintomateriaalina. Opiskelu- ja työtoveri Esa Lahtinen arvioi:

– Simo tuli Työväen Arkistoon, kun arkistoon saatiin ylimääräinen tutkijan vakanssi. Se muuttui sitten myöhemmin pysyväksi. Simo oli tuolloin jo saanut gradunsa valmiiksi, joka oli muistaakseni pitkälti yli 200-sivuinen. Simo kun ei oikein osannut ilmaista asioita lyhyesti. Gradu olisi käynyt saman tien lisensiaattityöksi, mutta Simo ei jatkanut opintojaan.

 

Hän oli vastaava toimittaja artikkelikirjassa Murroskausien mies. Väinö Tanner 18811966 , joka ilmestyi keväällä 1981 Tammelta Urho Kekkosen viimeisenä presidenttivuonna aikana, jolloin aihe oli ollut pitkään tabu. Siihen törmäsivät myös kirjan nuoret toimittajat kohteen syntymän 100-vuotisjuhlavuonna.

Toisille Tanner oli ”epähenkilö”, toisille ”suuri suomalainen ja isänmaallinen patriootti”. Nuoret toimittajat halusivat karistaa harteiltaan niin ”oikeat” kuin ”väärät” myytit, asettaa kysymykset uudella tavalla, valita niistä olennaiset, vastata vuoron perään ja tutkimustulosten pohjalta.

Toimittajista Laaksovirta vastasi teksteistä, Esa Lahtinen kuvituksesta. Risto Reuna kirjoitti Tannerin 1881 -sukupolvesta, jota oli tutkinut. Arvo Salo, Tanner-säätiön hallituksen puheenjohtaja, oli hankkeen isähahmo, säätiön asiamies Paavali Jauhiaisen kanssa.


Työväen arkistossa ja muistitietotoimikunnassa

Simo Laaksovirta työskenteli Työväen Arkistossa vuosina 1980-1994 eri tehtävissä. Ensimmäiset vuodet hän järjesti arkistoja, mm. Sdp:n kirjeenvaihdon.

Vuonna 1985 Laaksovirta työskenteli Työväen muistitietotoimikunnan projektissa ja vuosina 1986-1989 hän toimi Työväen muistitietotoimikunnan sihteerin Heimo Huhtasen varamiehenä, tämän sairaslomien ja matkojen aikana.

Vuonna 1989 Huhtanen jäi eläkkeelle ja hänen tilalleen tutkijaksi ja sihteeriksi palkattiin Laaksovirta, joka puolestaan otti virkavapaata kirjoittaakseen Kirjaliiton historiaa. Hän ei palannut enää vakituiseen tehtävään.


Kirjan historiaan kaksi uutta osaa 1994-1997

Kirjaliitto täytti v. 1994 sata vuotta. Kirjatyön luonteeseen kuuluu, että historiaa on tehty varhain. FL Matti Nieminen 1960-luvulla ja VTT Kyösti Suonoja 1970-luvulla. Päätös jatkosta tehtiin syksyllä 1989 ja kirjoittajaksi tuli Laaksovirta. Materiaali oli niin laajaa, että kolmas osa jaettiin kahteen osaan: 3. osa ilmestyi 100v-juhlavuonna 1994, 4. osa 1997. Tarkastelukulma laajeni, TES-suhteet kuvattiin erityisen tarkasti, viestintä kansallisesti ja kansainvälisesti.

Oheistuotteena syntyi 1993 graafisen teollisuuden ammattikoulutusta käsitellyt ”Ammatillisen koulutuksen tienraivaajat” –kirja. Työväen arkiston tutkijasalissa 4.4.1997 Simo päiväsi esipuheensa 4. osaan, joka ei yltänyt aivan liiton historian viimeisiin vaiheisiin:

– Liitto tarjosi koko tutkimushankkeen ajaksi Ratakadun toimistostaan erinomaiset työskentelytilat aivan työehtosopimusosaston keskeltä, edunvalvonnan ytimestä. Niistä jouduin lopullisesti luopumaan dramaattisella tavalla ”loppumetreillä” liiton toimitaloon kohdistuneen tuhopolton vuoksi”.

Hän kiitti laveasti, erityisesti ”Kollektiiviesimiehenä” historiatoimikuntaa, jonka asiantuntija oli professori Hannu Soikkanen, läheinen opettaja yliopistolla, ex-pj Pentti Levoa ja toimikunnan pj Jaakko Väisästä.

Laaksovirta oli monen muistama, tarkka ja yksityiskohtiin menevä ja ne hallitseva historiantutkija. Monisanainen mies, ehkä vähän rönsyileväkin, niin puhujana kuin kirjoittajanakin, kollega, piiriaktiivi Tero Tuomisto arvioi ja jatkaa:
– Kirjatyöntekijäin liiton historia on hänen jäljiltään vankkaa, kestävää ja huolellista tekoa. Työväenaatteen läpitunkema, mutta muitakin yhteiskunnallisia käsityksiä tarkoin seuraava.

 

Kalevi Sorsan ”dokumentalisti” Sisäänajossa

Simo Laaksovirta auttoi pitkäaikaista pääministeriä, puheenjohtajaa Kalevi Sorsaaa etsimällä aineistoa Sisäänajo-muistelmakirjaa (1998) varten, ja luonnostelikin ”dokumentalistina” joitakin tekstikohtia. Kirja käsitteli Sorsan poliittisen uran alkuvuosia 1960- ja 70-lukujen taitteessa

Hän haastatteli monia henkilöitä, Uffe Sundqvistista Uuno Nokelaiseen ja Aarre Eloon.

Tämä kaikki näkyy vuonna 1998 valmistuneen ykkösosan alkulauseessakin hyvin, monisanaisina kiitoksina. Otan lainauksen (s. 10) Sorsan lämpimistä sanoista:

– Monelle olen jäänyt kiitoksen velkaa. Ensiksi on mainittava maisteri Simo Laaksovirta, joka on toiminut dokumentalistinani, mutta on tehnyt paljon enemmän kuin dokumentalistin työn. Kirjallisista ja suullisista lähteistä hän on laatinut kokonaisuuksia, joiden käyttö on suuresti helpottanut lopullisen tekstin laatimista. Hänen politiikkaan ja työväenliikkeen tuntemuksensa on auttanut pelastamaan kirjaan tärkeitä seikkoja, jotka muuten olisivat helposti jääneet arkistojen heterogeenisen yksityiskohtapaljouden joukkoon”.

Kun Tero Tuomistoa pyydettiin vastaavanlaiseen tehtävään toisen osan osalta, hän kävi muutaman pitkän ja hyvän keskustelun aihepiiristä. Edeltäjä auttoi häntä pääsemään jyvälle kunnianhimoisesta hankkeesta.  Kyse saattoi olla myös Otavan rahoituksen loppumisesta, että saman dokumentalistin työ ei jatkunut toisessa osassa (2003). Eikä koko työ edennyt loppuun asti; Sorsa kuoli pian vuodenvaihteen 2003-04 jälkeen.

Sen jälkeen Simo Laaksovirta kirjoitteli paljon pienempiä juttuja lehtiin, Demariin historian lisäksi mm. musiikkijuhlista.

 

Mielipidekirjoittaja 2000-luvulla

Kun isommat työtä jäivät, Laaksovirta kirjoitti paljon historiasta ja kulttuurista, Demariin, mutta myös ikään kuin riippumattomana asiantuntijana valtalehti Helsingin Sanomien mielipidesivuille 2001-2003, usein yhteistyössä Sakari Penttisen kanssa.

Otsikot ovat jykeviä: ”Optiot pitäisi kieltää” (20.1. 2001), ”Mihin unionin rajat” (23.7.2001) ja ”Vahva turvalauseke olisi Suomen etu” (12.12.2003).

Jouduin itse Demarissa syksyllä 2008 Simon kanssa väittelyyn, kun ehdotin Sdp:n periaateohjelman uudistamista, joka yhä on kesken. Simo kirjoitti, että uudistus voisi olla vahingollista, koska ohjelmasta tulisi huonompi. Vastasin, että ohjelma tehdään aina suhteessa omaan aikaan, ei toiseen, edelliseen ohjelmaan. Hän oli järjestämässä loppukeväällä 2016 tilasuutta läntisten sos.dem. yhdistysten yhteistyönä Haagassa, jossa alustin aihepiiristä, kun uusi versio oli kenttälausunnoilla. Se oli viimeinen yhteinen projektini ystävän kanssa.

 

Piirikokousten aktiivinen puhuja

Nuorena Simo Laaksovirta oli aivan loistava puhuja ja väittelijä. Terveyden heiketessä hänen itsetuntonsa alkoi heiketä ja puhumisesta tuli jotenkin hätäisen oloista, kuten astmaattiselle ihmiselle usein käy. Puhelimessa hän ei aina malttanut kuunnella, vaan puhui ”päälle”.

Mutta sisällöllisesti Simo oli aktiivinen piirikokousten osallistuja oman yhdistyksensä edustajana, ja salin puheenvuoroissaan asiakohtia laaja-alaisesti pohtiva, niinä vuosina, kun olin mukana. Puheiden aiheet olivat todella suuria globaaleja, ulkopolitiikkaan ja kansainvälisiin suhteisiin liittyviä. Samanlaisia kuin em. HS-kirjoitusotsikot.

Hän antoi usein minulle puheen kokouksen aikana tai jälkeen kirjallisena. Jos hän ei päässyt pitkän puheen loppuun, joskus yhdistystoveri Antero Järvinen luki sen loppuun! Ikään kuin sanoma on niin kuolematonta, että se pitää lausua julki. Laaksovirta ei menestynyt vaaleissa ja piirihallitusäänestyksissä, joten julkinen puhe oli hänelle kaikkein tärkeintä vaikuttamista.

Piirikokouksissa, Poliittisen historian klubilla, Työväenliikkeen kirjaston keskusteluissa Simo kulki aina valtava kangaskassi- ja muovipussimäärä mukanaan. Kysyin häneltä, miksi ne ovat mukana, mutta en saanut aivan selvää vastausta. Kun vilkaisin niiden sisälle, niissä oli joko ruokaa (ehkä äidille tai poikamiehelle), kirjoja (lainattuja) ja sanomalehtiä (lukemattomia?)… ja ennen kaikkea lääkkeitä (moniin eri tauteihin). Kerran vertasimme Simon kanssa yhteisiä ja erilaisia lääkkeitämme lyömällä ne Juttutuvan pöydälle! Simo voitti kyllä kisan.

 

Äidin omaishoitaja

Terveys kesti yhä huonommin arkistotyötä ja pitkien tilaustöiden stressiä. Simo oli aikoinaan kova tupakkamies, mutta jo 1980-luvun alussa hänelle tuli hengitysongelmia. Hän lopetti tupakanpolton, mutta korvike, suklaarusinat, ei ollut terveellistä sekään. Terveyden heiketessä Simo lopetti kokonaan alkoholin käytön 1990-luvun lopulla. Pitkä sairaalajakso palautti Simon hyvin terveisiin elämäntapoihin ja eräänlaiseen vapaaherran elämään.

Yksi asia oli Simolle tärkeä. Kesäpaikka Luhangalla oli alun perin sukutila rantasaunoineen Päijänteen rannalla. Joskus kaverit vinoilivat Simolle, kun sosialisti oli myynyt sieltä vähän metsää tai soraa. Hän vastasi, että metsää voi myydä – maata ei. Simohan elvytti autolla ajotaitonsa, että pääsi sinne kesäpaikkaan helpommin. Luhangan perintömetsät turvasivat askeettisesti elävän miehen toimeentuloa. Iltaa Simo joskus myöhemminkin mielellään istui, mutta vichylinjalla.

Simon elämän viimeinen ja pitkä vaihe oli hänen tunnollinen sitoutumisensa äitinsä omaishoitajuuteen. Äiti taisi pitää poikaa raiteillaan kuolemaansa asti. Äidin jälkeen kuoli myös henkiystävä Hannu Broman. Oli vain ajan kysymys, koska tulee sairauksien väsyttämän ihmisen vuoro.

 

Paneutuminen Kaupunginmuseon johtokunnan puheenjohtajana

FK, historiantutkija Simo Laaksovirta valittiin kaupunginmuseon johtokuntaan vuonna 1997, jossa hän oli 16 vuotta. Viimeisellä kaudellaan 2009–2012 hän toimi johtokunnan puheenjohtajana. Kauden lopulla kaupunginmuseo ryhtyi suunnittelemaan toimintansa uudistamista ja muuttoa uusiin tiloihin.

Esitin Simoa v. 1996 lopulla johtokuntaan, vastoin pohjaesitystä. Vuoden 2008 lopulla esitin häntä puheenjohtajan vapautuneeseen paikkaan, koska hän pääkaupungin teollisen historian tuntijana oli siihen paras mahdollinen johtokuntakokemuksensa myötä. Tiesin, että freelancetutkija ja –kirjoittaja ottaa luottamustehtävän vakavammin kuin sitä vain toisella kädellä hoitava uraohjus. Hän myös osallistui aktiivisesti piirin kulttuurityöryhmien kokouksiin niin Tero Tuomiston, Riitta Seppälän kuin minun vetovastuukausilla. Viimeisen tehtäväsiivun hän teki Kaupunginteatterin edustajistossa kunnes se lopetettiin, jo ennen suurta luottamustoimikeskitystä.

Kaupunginmuseon vs. johtaja, dosentti Minna Sarantola-Wass kirjoitti minulle pyytämäni arvion puheenjohtajasta:

– Simo oli erittäin asiastaan innostunut luottamushenkilö, häntä kiinnostivat sekä kunnallispolitiikka että helsinkiläinen historiantutkimus ja kulttuuriperintö. Erityisesti mielenkiinto kohdistui työväenperinteeseen sekä teollisuuden työntekijöinä että helsinkiläisinä, Simon toiveena oli muistitiedon keruutoiminnan käynnistäminen kaupunginmuseossa. Tämä toive ei koskaan toteutunut jo siitäkin syystä, että Työväenarkisto hoiti tätä sarkaa erinomaisesti.

– Erityisesti Telakkarannan asemakaavaehdotuksen yhteydessä hän korosti puheenvuorossaan Hietalahden telakan ja konepajan valtavan suurta merkitystä yhtenä valtakunnallisesti merkittävänä raskaan teollisuuden edustajana, ja siellä tehdyn työn merkityksestä sodan jälkeisen Suomen rakentajana. Tämän teollisuushistorian vaalimista hän piti erittäin tärkeänä.

– Anekdootti, jonka voi jättää pois, jos se tuntuu sopimattomalta, mutta luotamme siihen, että muilla on samankaltaisia kokemuksia: Simoa ei voi kuvata aina ulkoisesti edustavaksi: johtokunnan matkalla Keski-Eurooppaan 2009 tai 2010 toinen Sdp:n edustaja johtokunnassa toi Simolle solmion, koska puoluetoverit eivät halunneet hänen lähtevän vanhassa solmiossaan. Mutta asiantuntevaksi voi.

Mutta asiantuntevaksi voi. Näihin museojohtokunnan sanoihin haluan lopettaa tämän muistopuheen. Joka on juuri niin ylipitkä kuin Simokin olisi tahtonut. Ja jollaisen hän itse pitäisi ystävälleen.

Keveät mullat haudallesi, Simo. Otamme osaa läheisten suruun.

 

(Muistotilaisuudessa Ravintola Perhon kabinetissa 16.6.2018)