Valtuutettu Nita Austeron puhe kotiopetuksesta Helsingin kaupunginvaltuuston kokouksessa 7.10.2026.
Kotiopetuksen suosio Suomessa kasvaa.
Opetushallituksen tilastojen mukaan kotiopetuksessa olevien lasten määrä on moninkertaistunut vuodesta 2018 Helsingissä, pääkaupunkiseudulla ja koko Suomessa.
Helsingin osalta tilastoissa on kuitenkin puutteita. Kaikki kotiopetuksessa olevat lapset eivät näy valtakunnallisissa tilastoissa, eikä kotiopetuskoulujen määrästä ole kattavaa tietoa.
Tämä herättää vakavan kysymyksen: kuinka voimme huolehtia lapsen oikeuksista, jos emme edes tiedä, kuinka paljon lapsia järjestelmän piirissä on?
Myös Suojelupoliisi on nostanut esiin kotiopetukseen liittyviä turvallisuushuolia. Suljetut kotiopetusrakenteet voivat tietyissä tilanteissa lisätä yhteiskunnallista eriytymistä ja altistaa lapsia esimerkiksi ideologiselle vaikuttamiselle.
Myös hiljattain julkaistussa MOT dokumentissa tuotiin esiin huolia valvonnan toimivuudesta ja siitä, että joissakin tilanteissa voi olla vaikea tietää, kuka oppimistulokset tosiasiassa on tehnyt.
Ongelma on myös yhdenvertaisuudessa. Kotiopetuksen valvonta vaihtelee kunnittain, koska laissa ei tarkasti määritellä, miten ja kuinka usein valvontaa tehdään. Lapsen oikeuksien ei kuitenkaan pitäisi riippua siitä, missä kunnassa hän asuu.
Itse haluan puhua tästä ennen kaikkea lapsen näkökulmasta.
Sosiaalityöntekijänä olen kohdannut lapsia, joiden elämästä on noussut vakavaa huolta, mutta jotka ovat jääneet hyvin kauas yhteiskunnan ja viranomaisten ulottumattomiin. Siksi tämä kysymys on minulle ennen kaikkea kysymys siitä: mitä tapahtuu lapselle, jota kukaan ei näe?
Kotiopetuksessa oleva lapsi ei samalla tavalla kuulu koulun arjessa tapahtuvan oppilashuollon ja ammattilaisten päivittäisen havainnoinnin piiriin. Lastensuojelullakaan ei ole keinoja puuttua kotiopetukseen, jos lapsen kotioloista ei nouse selkeää huolta. Mutta miten lapsen tilanteesta voidaan saada tietoa, jos hän on ammattilaisten tavoittamattomissa?
Kotiopetus voi olla perheelle hyvä ja toimiva ratkaisu. Mutta lapsen oikeuksien näkökulmasta meillä on tässä vakava aukko.
Kotiopetuksen valvonnassa ei ole tällä hetkellä yhteisiä kansallisia rakenteita, eikä lapsella ole tosiasiallista mahdollisuutta tulla henkilökohtaisesti kuulluksi ilman huoltajaansa. Kotiopetuksesta päättää huoltaja. Siksi lapsen oma näkökulma ei saa jäädä päätöksen ja valvonnan ulkopuolelle.
Lapsella pitää olla mahdollisuus kertoa, mitä hänen elämässään tapahtuu. Kyse ei ole vain siitä, oppiiko lapsi opetussuunnitelman mukaiset asiat. Kyse on myös siitä, saako hän kasvaa yhdessä muiden lasten kanssa ja olla osa yhteiskuntaa.
Siksi olen aloitteessani esittänyt, että lapsen oma ääni vahvistetaan osaksi kotiopetuksen valvontaa ja selvitetään mahdollisuutta keskustella lapsen kanssa myös ilman huoltajaa. Lisäksi on vahvistettava tietoa siitä, kuinka paljon kotiopetuksessa olevia lapsia Helsingissä todellisuudessa on ja miten heidän koulutuspolkunsa jatkuu. Helsingin tulee myös vaikuttaa valtioon, jotta kotiopetusta koskevaa lainsäädäntöä voidaan kehittää ja valvontaa vahvistaa.
On hyvä, että kaupunki jatkaa lapsen kuulemisen ja tietopohjan kehittämistä nykyisen lainsäädännön puitteissa ja aikoo vaikuttaa valtioon lainsäädännön muuttamiseksi. Mutta meidän pitää kysyä: näkeekö järjestelmä lapsen?
Sosiaalityössä olen oppinut yhden asian. Lapsi ei aina osaa tai uskalla kertoa, jos jokin on vialla. Hän ei välttämättä edes tiedä, että hänen kokemansa asia ei ole normaalia tai että hänellä olisi oikeus johonkin muuhun.
Siksi aikuisten vastuulla on varmistaa, että lapsi tulee nähdyksi. Myös silloin, kun hän ei käy koulua. Myös silloin, kun kukaan ei ole vielä ilmoittanut huolesta. Myös silloin, kun lapsi itse ei vielä osaa sanoa, että jokin on pielessä.
Kotiopetuksessa ei ole kyse vain opetuksen järjestämisestä. Kyse on myös siitä, kuinka näkyvä lapsi on yhteiskunnalle.
Meidän ei pidä rakentaa yhteiskuntaa, jossa lapsen näkymättömyys on mahdollista. Jokaisella lapsella on oikeus tulla nähdyksi, kuulluksi ja suojelluksi. Myös kotiopetuksessa.
Vastaa