Klaus Mäkelä 1939–2013 in Memoriam

Ajankohtaista 10:52

Ilman tutkijoita marssijat polkevat paikoillaan

Risto Kolanen, Demokraatti 20.1.2014

Sosiologi, alkoholitutkija ja yhteiskuntakeskustelija Klaus Mäkelä kuoli vaikean sairauden murtamana 17.12.2013 Helsingissä. Hän syntyi1 21.9.1939 talvisodan alla Helsingissä, jossa asui koko ikänsä.

Valtiotieteen tohtori Klaus Mäkelä johti Alkoholipoliittista tutkimuslaitosta ja sen jälkeen Alkoholitutkimussäätiötä melkein 30 vuotta, 19722000. Hän kutsui itseään ”sihteeriksi”, mutta sai ansioistaan professorin arvonimen. Mäkelä kuului Touko Markkasen, Kettil Bruunin ja Juha Partasen kanssa uudenlaisen ja kansainvälistä arvostusta saaneen alkoholitutkimuksen etulinjaan, jossa korostui alkoholin käytön näkeminen osana muuta yhteiskuntaa.

Alkon pääjohtaja Pekka Kuusen neuvonantajana Mäkelä edisti suomalaisen alkoholipolitiikan liberalisointia. Tutkija toimi myös Kuusen neuvonantajana Ahti Karjalaisen hallituksessa, kun pääjohtaja tuli v. 1971 sosiaaliministeriksi presidentti Urho Kekkosen vaikutuksesta. Tuolloin valmisteltiin kansakunnalle tärkeää kansanterveyslakia.

Yhteiskunnallisten liikkeiden moottori

– He kasvoivat yhteiskunnallisissa liikkeissä ja heidän tutkimuksissaan näkyvät tämän kokemuksen jäljet, lainasin Sdp:n puolesta lausutuissa muistosanoissani Klaus Mäkelän 40-vuotispäiväksi v. 1979 ilmestyneen artikkelikokoelman saatesanoja. Ajankohtaispopulaareja ja syvempiä tutkijaesseitä sisältäneen ”Realistit, idealistit ja tutkijat” –kirjan toimittivat ystävät Risto Hannula, Risto Jaakkola ja Matti Viikari Tammen Huutomerkki-sarjaan.

Kirjan nimiartikkeli ilmestyi jo vuonna 1962 Ylioppilaslehdessä, ja sen lopussa Mäkelä ehdottaa rauhantutkimuslaitoksen perustamista Suomeen Norjan malliin. Hän kehitti uusia ideoita, mutta vei niitä myös käytäntöön melkein kaikkien 1960-luvun yhden asiain liikkeiden priimusmoottorina. Sadankomitea rauhanjärjestönä, Yhdistys 9 naisten tasa-arvon puolesta ja Marraskuun liike kodittomien alkoholistien puolesta olivat Mäkelän ja hänen radikaalipolvensa henkisiä koteja.  

Klaus Mäkelä muisteli itse oman 60-lukunsa alkaneen, kun hän päätti vuonna 1962 äänestää Kekkosta ja osallistua kesällä Helsingin nuorisofestivaaleihin.

Aikalaisvaikuttaja Hannu Vesa muistaa Mäkelän legendaarisena opiskelijanerona, joka oli kokonaisen Kannunvalaja- ja Kontakti-sukupolven ihailun kohde. Nämä olivat valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijajärjestöjä. Ensimmäisten opiskelijaradikaalien mukana Mäkelä liittyi syksyllä 1964 Akateemisen Sos.dem. Yhdistyksen toimintaan ja hänestä tuli Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan historiassa ”ensimmäinen sosialistien joukkovoimalla valittu osakuntakuraattori suurimmassa, Etelä-Suomalaisessa Osakunnassa”.

ASY:n toiminnassa Mäkelän tärkein saavutus oli keväällä 1966 hyväksytty puoluekokousaloite keskioluen vapauttamiseksi, jota Sdp lähti ajamaan. Myöhemmin idean isä oli väitöskirjassaan kriittisempi ja tapasi sanoa – Suurta alkoholikysymystä ei enää ole!

Mäkelä tuki Arvo Saloa kulttuuriradikaalirintamassa eduskuntavaaleissa 1966. Vaalityöryhmän ytimessä olivat lisäksi Paavo Lipponen ja Rauno Matikainen sekä Bo Ahlfors Tampereelta.

Vuonna 1967 Mäkelä tuli mukaan Sdp:n työryhmiin, ensimmäinen oli kuvaavasti yhdyskuntasuunnittelun työryhmä. Työryhmät perustettiin juuri 1967 puoluesihteeri Erkki Raatikaisen johdolla, joten Mäkelä oli mukana alusta alkaen.

Eiran sosialidemokraatti

Klaus Mäkelä oli kaupunki-ihminen, jonka mielestä ”valtioelämä on siellä, mihin pääsee raitiovaunulla”. Hän asui aina keskustassa ja ylimmissä kerroksissa. Siellä on enemmän valoa, mutta näkee enemmän aitoa kaupunkia. Viimeisen asunnon ikkunasta näki Viiskulman maiseman.

Kaupunki-ihminen katseli rakennuksia, harrasti kaikkea kulttuuria teatterista sarjakuvalehtiin ja äänilevyihin, ja luki kaunokirjallisuutta kahdeksalla kielellä myös raitiovaunussa, vaikka matkaa olisi ollut vain pari pysäkinväliä.

Siksi oli aivan loogista, että tutkija tuli etelähelsinkiläiseen Eiran sos.dem. yhdistykseen vuonna 1968 ja toi mukanaan huomattavasti uusia jäseniä, sosiologian laitoksen tutkijoista ja opiskelijoista sekä Alkoholipoliittisesta tutkimuslaitoksesta.

Mäkelästä tuli Eiran puheenjohtaja vuodelle 1969 ja sihteerinä toimi telakan uloslyöjä, myöhempi piirisihteeri Esko Häsä. Yhdistyksen käsittelemät teemat muuttuivat nuoremman sukupolven muissakin yhteyksissä esillä pitämiin asioihin: Kehitysyhteistyö, sosiaalipolitiikka, kulttuuripolitiikka, sukupuolten välinen tasa-arvo, vasemmistoyhteistyö, sosialismikeskustelu.

Kaikki se, mikä silloin ilmassa liikkui, loi ”Eiran hengen”. Monet merkittävät, huomiota herättäneet seminaarit ja opintokerhotyö olivat juuri Mäkelän ideoimia.

– Hän toi uusia, raikkaita ideoita puolueen sisäiseen keskusteluun ja nivoi helsinkiläisiä puolueosastoja osaksi maassa tapahtuvaa sukupolvien välistä muutosta, Häsä muistelee.

Clark Kent ja Teräsmies

Klaus Mäkelä kommentoi Sadankomitean kahtiajakoa tutkijalinjaan ja marssilinjaan v. 1967:

– Ilman tutkijoita marssijat polkevat paikoillaan.

Yhdessä kuvassa hän marssii Eetu-poikansa sekä Auli ja Matti Viikarin kanssa Sadankomitean 20-vuotismarrsilla v. 1983.

Muistotilaisuudessa oli kolme kuvakoostetta: perhe, tiedemaailma, osallistuminen. Yhdessä osallistumiskuvassa vuodelta 1970 Klaus Mäkelä on piirretty Clark Kentiksi, jonka sisältä paljastuu Teräsmies.

Se on vuodelta, jolloin poliisit raahasivat häntä kadulla Persian shaahin vastaisena mielenosoittajana. Hulvattoman aikalaispiirroksen teki poptaitelija Olli Lyytikäinen.

Valta eduskunnalle

Klaus Mäkelän valtavassa valtion komiteatyöskentelyssä idealismi konkretisoitui realismiksi, uudistusideat todeksi. Hän oli kaikkien alkoholipoliittisten, monien rikosuudistuskomiteoiden jäsen, jonka eriävä mielipide aborttikomitean mietintöön 1968 sisältyy Tammen kirjaan.

Poliittisesti suurimerkityksellinen oli 1970-luvun alun kahden valtiosääntökomitean työ, johon Mäkelä osallistui. Uusi vasemmisto halusi maan poliittista järjestelmää parlamentaariseen suuntaan presidentti Kekkosen vallan huippukaudella. Päästä yhden johtajan bonapartismista eduskuntavaltaiseen poliittiseen järjestelmään.

Mäkelä kirjoitti nuorisoliiton Lippu-lehdessä v. 1972: – Ennen kaikkea porvarillinen teoria demokratiasta ja kansan tahdosta on päässyt siinä määrin vallitsevaksi, että vasemmisto on alistunut sovittamaan poliittiset argumenttinsa porvarillisen teorian kehyksiin.

Valtiosääntöuudistajat paheksuivat kilpalaulantaa suoran presidentinvaalin puolesta. He halusivat valita presidentin eduskunnassa, mikä oli historiallinen linja valtiomuototaistelusta lähtien. Koko vasemmiston yhteiskuntakeskustelun hegemonia taittui 1970-luvun puolivälissä, Zavidovo-vuodon jälkimaininkeihin ja Kekkosen valintaan poikkeuslailla, uudistajien tappioksi.

Puoluekokouksessa 1975

Klaus Mäkelä oli Helsingin sosialidemokraateissa piirikokousedustaja 1969–1972  sekä puoluekokousedustaja 1975 ja varalla 1972 ja 1978. Hän oli ehdolla vasemmiston, nk. E-ryhmän listalla. Jännite oli silloin ”vanhaleskisläisen” piirijohdon ja nuorten uudistajien välillä.

Jyväskylän puoluekokouksen 1975 näkyvin asia johtovaihdosten lisäksi oli sisäpoliittinen asiakirja, joka hyväksyttiin muutamin muutoksin.

Helsinkiläiset tekivät siihen pari muutosesitystä, jotka hyväksyttiin. Klaus Mäkelä esitti, että julkisen hallinnon demokraattisuuden vahvistamiseksi on vahvistettava hallintokoneiston parlamentaarista valvontaa ja kansan valitsemasta eduskunnasta on kehitettävä keskeinen valtioelin, jonka rinnalla ei ole muita sen kanssa kilpailevia valtioelimiä.

Kulttuurin vaalijaa kiinnostaa kaikki

Henkilötasolla vaatimaton, lähes vetäytyvä ihminen oli monien tutkimushankkeiden ja ideoiden harmaa eminenssi, jolla oli intohimoinen suhde kulttuuriin ja kieleen.

Jo vuonna 1964 hän kysyi Sosiologia–lehdessä: – Miksi juuri Beatlet?, ja pohti aihetta syvällä otteella.

Kuolinilmoituksessa lukee: – Yhteiskuntatieteilijä on kiinnostunut kaikesta.

Mäkelällä oli oivaltava kyky yhdistää pienet arkihavainnot suuriin kysymyksiin. Viimeisen esseekokoelman, ”Valtio, väkijuomat ja kulttuuri. Kirjoituksia Suomesta ja sosiologiasta” (Gaudeamus 1999), takakannessa esitetään pieniä kysymyksiä:

– Miksi Pentti Saarikoski meni teatteriin ilman kaulusta? Miksi Jouko Turkka on tyytymätön saavutuksiinsa? Miksi kokoomus ei ole purkanut hyvinvointivaltiota? Miksi Kaurismäkien elokuvissa puhutaan kirjakieltä?

Kirjan takakannessa määritellään tarkasti, että Klaus Mäkelän Suomessa on valtio ja luokkia ja kaksi sukupuolta, mutta siellä on kulttuuriakin, jonka varassa suomalaiset esittävät itseään, ymmärtävät toisiaan ja nauttivat suomalaisista humaloistaan.

Vakuutusyhteiskunnasta tasavointimaailmaan

Vuonna 1969 julkaistiin Erkki Uiton toimittama Punainen kirja (Tammi), jossa nuorempi ja vanhempi puolueväki keskusteli eri aiheista.

Kirjan päättää Eiran sosialidemokraattien puheenjohtaja Klaus Mäkelän linjaus pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta, jonka esteenä on suomalainen vakuutusyhteiskunta, joka turvaa toimeentuloa ja äkillistä sairastumista jo saavutetun sosiaalisen aseman mukaan. Nuori sosiologi havainnoi:

Hyvinvointivaltio on välitavoite matkalla kohti tasavointimaailmaa.(…) Se, että kullekin pyritään takaamaan riskejä minimoiva turvallisuus, ylläpitää sitä eriarvoisuutta, joka yhteiskunnassa jo on. Liian vähän huomiota on kiinnitetty toiseen tavoitteeseen, että kaikille yksilöille on taattava siedettävä minimitoimeentulon taso.

Hyvästijättö tapahtui 9.1. Hietaniemen uudessa kappelissa, ja muistotilaisuus oli runsaalla joukolla ja lukuisilla puheilla Laulumiesten ravintolassa. Klaus Mäkelää jäävät kaipaamaan Pirjo-vaimo, kolme lasta ja neljä lastenlasta sekä lukuisa määrä sukulaisia, ystäviä ja työtovereita kotimaassa ja ulkomailta. 

Helsinkiläiset sosialidemokraatit kunnioittavat lähes 50 vuottaa puolueeseen kuuluneen aktiivisen yhteiskuntavaikuttajan elämäntyötä ja muistoa.

Risto Kolanen

Kirjoittaja on Helsingin Sosialidemokraattien puheenjohtaja ja tutustui Klaus Mäkelään 1970-luvun lopussa nuorisojärjestöjen Sosialistinen Politiikka –lehden aateseminaareissa. Kirjoittaja sai käyttöönsä Risto Jaakkolan muistopuheen kappelissa ja Matti Simolan E-ryhmän historiakäsikirjoituksen Mäkelää koskevia osia. Hän kiittää tekstissä mainittujen aikalaisarvioitsijoiden lisäksi Jarkko Rahkosta ja Tero Tuomistoa Eiran sos.dem. yhdistyksen historiamuistoista.

(Teksti ilmestyi nekrologi-formaattiin lyhennettynä ja eri nimellä Demokraatti –lehdessä 20.1.2014)